Minulle nousi kylmät väreet luettuani Helsingin Sanomien artikkelin Lastensuojelun satuttama. Tapani Räisä, 53 otti itse yhteyttä Sanomiin ja kertoi tarinansa. Kertomuksen juuret juontavat Räisän lapsuusvuosille, 1960-luvulle. Hän kertoo kuinka hänen riipaiseva matkanssa alkoi vanhempien erottua, jolloin hän joutui yksityiskotiin, sieltä lastenkotiin ja lasten psykiatriselle osastolle ja edelleen mielisairaalaan. Sairaalassa, joka oli täynnä aikuisia, vakavia rikoksia tehneitä miehiä, hänet pumpattiin täyteen lääkkeitä, käytettiin seksuaalisesti hyväksi ja nöyryytettiin muilla tavoilla. Sairaalasta hänet siirrettiin koulukotiin, mutta henkinen pahoinvointi ja haavoittuminen oli jo ehtinyt tapahtua.
Mielestäni on uskomatonta, että tällaista on päässyt käymään. Ja Räisä on vain yksi lukuisten vastaavanlaisten kokemusten läpikäyneistä. Miten voi olla mahdollista, että valtion ummistaa silmänsä ja antaa laitosten tehdä haavoittuvimmassa iässä oleville lapsille mitään edellä kuvattua? Miksi työntekijät ovat olleet niin välinpitämättömiä, etteivät he ymmärrä lapsen henkisen hyvinvoinnin riskejä? Kertomus on kuin suoraan kauhuelokuvan käsikirjoituksesta. Voin vain kauhulla kuvitella suuren rakennuksen, jossa on paljon lapsia vailla hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta. Tekemässä raskaita töitä, oppimaan olemaa pois tieltä, eikä normaaleja sosiaalisia elämäntaitoja opetettu lainkaan. Ja sitten ihmetellään kuinka näistä lapsista ei kasva "kunnon" kansalaisia vaan moniongelmaisia yhteiskunnan taakkoja.
Räisänen on päässyt kokemustensa kanssa eteen päin elämässään, kuitenki monen kuopan kautta. Nyt hänellä on jälkikasvua ja hän on itse hakenut lastensuojelun asiakkaaksi, ettei vaan mitään pääse tapahtumaan. Sosiaalityöntekijä käy silloin tällöin viemässä lasta esimerkiksi uimaan. Tästä minulle herää ensinnäkin kunnioitus Räisää kohtaan, hän on halunnut välttää lastaan kokemasta samaa kuin hän. Toiseksi hän kuitenkin luottaa nykypäivän lastensuojeluun omista kokemuksistaan huolimatta.
Artikkelissa pohditaan myös, pitäisikö valtion maksaa väärinkohdelluille korvauksia henkisistä kärsimyksistä. Mielestäni tämä on kyllä kaunis ajatus, mutta raha ei vie pois henkisiä eikä fyysisiä kärsimyksiä. Se ei voi pyyhkiä ihmisen muistia. Toki rahallinen apu voi olla erittäin tervetullut joillekin, jotka ovat edelleen pohjalla, eivätkä pääse rahattomuuden takia jaloilleen. Mutta olisiko tämä summa tarpeeksi suuri auttamaan jaloilleen tai edes siihen suuntaan? Onko valtiolla varaa kunnollisiin korvauksiin aikoina, jolloin muutenkin pohditaan rahallisa leikkausia joka suunnalta. En usko, että kovinkaan moni tulisi arvostamaan summaa, jonka voisi käyttää vaikka takamuksen pyyhkimiseen. Avun tulisi olla mielummin henkisten traumojen läpikäyntiä ja henkisen tasapainon palauttamisen avustusta esimerkiksi psykiatrikäynneillä.
Luin artikkelin Helsingin Sanomien sivuilta:
http://www.hs.fi/sunnuntai/Lastensuojelun+satuttama/a1382760836158?sivu=1
-MH
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti